Onko psyykkinen sairaus jonkun syytä?

Pari viikkoa sitten näin elokuvateatteri Orionissa leffan nimeltä ”Family life”. Se on tuotettu jo 1971 ja muistan siltä ajalta tuon elokuvan julisteen, jossa nuoren tytön kuva revitään kappaleiksi. Elokuva jäi minulta 1970 -luvulla katsomatta. Elokuvan näkeminen nyt oli kuin aikamatka 50 vuotta taaksepäin. Oli hieno leffa mutta onneksi jäi minulta silloin vajaa kaksikymppisenä katsomatta – niin lohduton elokuvan loppukohtaus on. Johtava ylilääkäri esittelee lääkäriopiskelijoille täysin kroonistuneen skitsofreenikoksi diagnostisoidun potilaan. Naispotilas on täysin autistinen, passiivinen ja puhumaton. Esittelevän lääkärin mukaan hän tulee normaalista rakastavasta perheestä.

Leffan kulku kertoo meille kuitenkin toisenlaisen, tytön näkökulmasta avautuvan tarinan. Herkän tytön on vaikea sopeutua vanhempiensa hyvää tarkoittavaan mutta ristiriitaiseen ja auktoritaariseen kasvatustapaan. Tilanne muuttuu kestämättömäksi tytön puberteettivaiheessa. Hän jämähtää metroaseman penkille. Henkilökunta taluttaa hänet pois ja poliisi ajaa hänet kotiin. Vähitellen tytön tilanne pahenee, josta seuraa sairaalahoitoja. Nuori edistyksellinen lääkäri yrittää auttaa häntä yhteisöhoidon kautta ja vanhempia haastattelemalla. Tämän uutta suuntausta edustavan lääkärin työsuhdetta ei kuitenkaan jatketa ja vanhakantainen psykiatria saa hänet hoitoonsa. Siitä alkaa varsin kovia katkelmia pakkohoitoineen, sähköshokkeineen ja tahdonvastaisine lääkeinjektioineen.  

Ehkä pahinta on se, että tämä psykiatrinen hoito tapahtuu ”hyvää tarkoittavan” diskurssin sisällä. Kaikkien vastentahtoisten hoitotoimenpiteiden välissä hoitohenkilökunta lohduttaa, hoitaa, hoivaa ja kohtaa potilaan parhaan taitonsa mukaan. Elokuva herättää tunteen tukahdetusta raivosta. Tämä on ymmärrettävää, tulkitaanhan potilaan jokainen vastarinnan ele oireeksi etenevästä skitsofreniaksi, ei oikeutetuksi protestiksi.

Elokuva nostaa väistämättä esiin kaksi kysymystä. Ensimmäinen on tietenkin, miten tällaista Janice nimistä tyttöä olisi voitu hyvällä tavalla auttaa? Toinen kysymys on, kuuluuhan tämä jo menneisyyteen? Ensimmäiseen kysymykseen on helppo vastata. Janice olisi tullut parhaiten autetuksi perhekeskeisen työn kautta. Kaikki haluavat hänen parastaan. Vanhemmat ovat kuitenkin jumissa kukin omassa yksinäiseen maailmaansa eristettynä, ja psykiatria omassa sairausmaailmassaan, jossa sairauden puhkeamisen yhteyttä ulkoisiin tekijöihin ei noteerata. Tutkimusten kautta tiedämme kuitenkin, että perhetyö aina parantaa psyykkisen sairauden ennustetta. Perhekeskeinen työ tavoitteena perheenjäsenten yhteisen ymmärryksen lisääminen olisi ehkä tämänkin perheen kanssa toiminut. 

Sitten vaikeampaan kysymykseen, onko kaikki tänään toisin? Olen tavannut potilaita, jotka vastustavat pitkävaikutteisten lääkkeiden injektioita lääkkeen aiheuttamien sivuvaikutuksien tähden. Protesti on henkilökunnan taholta kuitenkin voitu tulkita merkeiksi sairauden uusiutumisesta. Olen myös tavannut psykiatrian hoitohenkilökuntaa, jotka esim. arvelevat tietävänsä skitsofreniasta paljon, mutteivät kuulemma ymmärrä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä paljon mitään. Eikö tällainen näkökulma lähde biologisen sairauden olettamuksesta, jossa vain oireet ja niiden diagnoosi ovat merkityksellisiä mutta potilaan ympäristö ja stressitekijät eivät merkitse mitään?

Joskus potilasjärjestöt ja omaisjärjestöt ovat ajautuneet ristiriitoihin keskenään. Potilaat ovat esim. saattaneet pitää omaisia syyllisinä omaan sairastumiseensa. Jos psykiatria on keskittynyt koko perheen tukemiseen, voidaan tällainen yleensä välttää. Harvemmin on kukaan tieten tahtoen ajanut toisen hulluuteen. Perheessä pyritään aina hyvään. Mutta aina kun joku sairastuu, tarvitsee koko perhe ohjausta, tukea ja neuvontaa. Psyykkinen sairastuminen on koko perheen asia.

Ystävänpäivänä 2016
sauli.suominen(at)welho.com