Sitten mies sairastui vakavaan työuupumukseen ja sai
keskivaikea masennus diagnoosin. Se ei tullut tietenkään kuin salama kirkkaalta
taivaalta vaan oli hiipynyt pikkuhiljaa, useamman vuoden melko
suoristuskeskeisen ja tunnollisen työmiehen kylkeen kun työpäivät venyivät ja
hyvälle tekijälle oli kysyntää enemmän kun olisi ollut järkevää tehdä. Vaimona
toki näin varoittavia merkkejä ja yritin saada puolisoani vähentämään töitä,
sanomaan niin lyhyen mutta vaikean sanan ei useammin. Tämä oli vaimona raskasta
aikaa kun ei uskonut minua, vaan sanoit että kaikki järjestyy. Kun viimein mies
suostui lääkäriin uskoi puolisoni lääkäriä joka antoi lääkkeitä,
vaimona olisin toivunut sinulle sairaslomaa ja herätystä helllittämään
työtahtia. Lääkkeet auttoivat siihen että jaksoit liian tiivistä työtahtia taas
hetken enemmän. Olit kuin töissä käyvä robotti. Harrastukset, sosiaalinen elämä
ja kotityöt alkoivat jäädä. Myöskään parisuhdetta et enää jaksanut mitenkään
hoitaa, kävit töissä vain lepäämässä jaksaaksesi taas aamulla töihin. Aiemmin
olit ollut tunteikas, herkkä , toiset huomioiva, nyt sinusta tuli tunnekylmä,
kiukkuinen ja kärttyinen mies jota ei tehnytkään mieli lähestyä enempää kuin
pakko. Sairastuminen vaikutti kaikkeen, vei sinut minulta kauas jonnekin
”kuoren tai muurin sisään”. Se oli aika rankkaa aikaa mutta jaksamiseen auttoi
kun erotti sairauden ja ihminen erillisiksi, ajattelin, että et sairauden takia ymmärtänyt toimivasi
läheisiä kohtaan laiminlyövällä tavalla, että olisit terveenä erilainen.
Ajattelin myös ettei ollut itsekään halunnut sairastua, olit vaan ajautunut
siihen etkä tahallisesti aiheuttanut tilannetta .
Yksi unelmamme oli
rakentaa oma omakotitalo ja aloitit urakan josta en siinä kohtaa ollut vaimona
niin innoissani koska tiesin että urakka olisi tässä kohtaa liian iso .Olin kauhuissani koska ajattelin että kuormaa on
kerta kaikkiaan liikaa mutta sinua oli vaikea saada pysähtymään. Näin vaimona
tilanteen toisin kuin sinä ja olin valtavan huolissani ja yritin saada sinua
”heräämään”, että pitäisi ottaa breikkiä töistä. Ostin matkoja ja siten sain
sinut edes hetkeksi pois niin työmaalta kuin omakotityömaalta. Matkoilla aikasi
meni lepäämiseen, et jaksanut sielläkään olla puolisoni tai huomata kysyä mitä
minulle kuuluu saati että olisi voitu tehdä jotain kivaa yhdessä niin kuin
ennen.
Tähän syntyi sitten lapset, kahden vuoden sisällä kaksi.
Myös lapset oli toivottuja ja olimme halunneet aina että antaisimme niille
hyvän kodin. Puitteet oli hienot, menestyvä yritys, iso omakotitalo mutta
hintana totaalisen uupunut isä. Pikkulapsi aika oli valtavan rankkaa itselleni
,koska pyöritin lapsiperhe arkea yksin. olit tuolloin viimein pysähtynyt, mutta
olit jo niin lopussa ettet jaksanut juurikaan nousta sängystä. Et kestänyt
pikkulasten normaalia ” hälyä ja kitinää”, etkä jaksanut muutenkaan joka päivä
edes päivävaatteita itsellesi pukea. Lakkasin ajattelemasta parisuhdetta tai ”Ajattelin
että parisuhde on nyt tauolla”, ettei sille ollut nyt aikaa/tilaa .Itsellä oli
tekemistä ja puuhaa sekä huolta enemmän kun
omiksi tarpeeksi, lapsien hoitaminen ja muut arjen rutiinit pitivät
itseni liikkeessä, sinä olit niin väsynyt että nousit hetkeksi ylös illalla
siinä kohtaa kun me lasten kanssa kävimme nukkumaan. Yhteistä meillä oli noissa
ajoissa edelleen se että oli ikään kuin itsestään selvää että yhdessä pysytään.
Eroaminen olisi ollut helpon oloinen ratkaisu ,muttei käynyt vakavasti edes
mielessä. Sen sijaan olin päättänyt että meistä tulee esimerkki perheestä joka
selviytyy tästä. Sinun usko selviytymiseen oli pitkään kateissa, itsellä oli se
tunne että kannoin teitä kaikkia kolmea reppuselässä, hoisin arjen ja kannoin
stressin ja huolet, yritin helpottaa oloasi jotta saat rauhassa levätä.
Vuodet ovat olleet rankkoja, niin rankkoja että jälkeenpäin
ei ymmärrä miten niistä on voinut edes selviytyä. Jostain niitä voimia
kuitenkin aina tuli. Osa ehkä luontaisesta optimistisesta luonteestani, osa
sitkeydestä, myös tieto sairaudesta auttoi ja pyrin ottamaan vuorokauteen
muutaman minuutin omaa aikaa, talvisin kävin avannossa joka oli omalla pihalla,
kesällä pulahdin uimaan sulaan veteen. Olisin tarvinnut enemmän omaa aikaa,
lepoa ja kunnollisia yöunia , mutta kun niille ei ollut tilaisuutta oli
selvittävä sillä mitä oli. Meitä auttoi avoimuus, se ettei sairaudesta tehty
hävettävää asiaa vaan puhuimme tosiasiat tosiasioina. Tällä oli kova, yllättävä
hintansa, kaikki ystävät, kaverit ja osa sukulaisia kaikkosi. Se on ollut
oikeastaan lähes pahempaa kuin puolison sairastuminen. Ne keneltä olisit
tarvinnut tukea ja apua, katosivat .Kun olit myöntänyt itse sairauden alkoi avoimuus auttaa
siinäkin että pystyit taas purkamaan oloasi. Puhuimme kaikesta kaiken
keskenämme, mutta en ottanut hoitovastuuta, halusin olla vaimosi. Autoin sinua
saamaan hoitoa ja olin tapaamisissa tarvittaessa mukana, mutta halusin että
sinun hoito on muualla, itselle riitti arjen hoitaminen. En ajatellut myöskään
että olisin syyllinen sairastumiseesi tai että minun olisi pitänyt se pystyä estämään.
Tärkeää on ollut sekin, etten ole kohdellut sinua kuin
särkyvää esinettä vaan muistuttanut realiteeteista, rooleista ja tehtävistä
joiden hoitamiseen odotan sinua palaavaksi vaikka niitä tilapäisesti kahden
edestä hoidinkin. Annoin itsellenikin luvan olla ihminen, reagoida kaikilla
tunteillani, purkaa pahat oloni ja uupumukseni ulos-ilman sitä en varmaan olisi
jaksanutkaan. Kun toinen ei jaksa, on toisen jaksettava kahden edestä on kylmä
fakta, joka on tosiaan epäreilu ja kohtuuton yhtälö terveelle puolisolla. En
ajatellut tilannetta pysyvänä , mikä myös antoi voimia, vaan kiinnitin oman ja
sinunkin huomion pienen pieniinkin edistysaskeleisiin, toipumiseen ja eteenpäin
menemiseen. Välillä ei sietänyt läheisyyttä ja oli vuosia ilman seksiä ja halauksia.
Minä halasin sinua kun tarvitsit lohtua ja rohkaisua, mutten muista itse
tulleeni sinun pahimpina sairausvuosina edes halatuksi. Piti vain ajatella että
nyt on tällainen tilanne sairauden kanssa, en koskaan ajatellut ettet haluaisi
minua.
Jaksamiselle keskeistä on ollut ajatella ,että olet se
sairauden hupun takana ollut koko ajan myös se sama mies johon rakastuin ja
jonka kanssa saimme kaikki nuoruuden unelmat toteutettua. Muistuttelin
itselleni etten ole naimisissa masennuksen vaan sinun kanssasi, ja että
tervettä on enemmän kuin sairasta.
Rakkaus ei koskaan häviä lukee makuuhuoneen seinällä-se
näyttää olevan totta. Tahtoa on paljon tarvittu mutta nyt kun sekä lapset ovat
kasvaneet että sinä jo kovin pitkän matkaa kuntoutunut eteenpäin, voi taas ajatella
että kaikki tämä on kannattanut.
Avoimuus ja sinuun sairauden kanssa näkyy siinä , että
kaikesta voi puhua muttei ole toisaalta tarvetta pitää sairautta koko ajan
mielessä eikä kertoa kaikille. Nyt olet
jo kuntoutunut melko paljon. Elämään on tullut taas kaikkia värejä ja enemmän
läheisyyttä, huumoria, hyviä tunteita…Elämä on pysyvästi muuttunut, sinä jäit
pois työelämästä 37 vuotiaana, kymmenen vuotta sitten, itse vaimona olen saman
ikäinen ja pienten lasten ja perheen toimeentulonkin takia olisi tärkeä itse
jaksaa vielä pitkään. Nyt kuitenkin alkaa jäädä taas paremmin omaa aikaa,
lapset ovat jo omatoimisia, kivassa iässä, ja arki helpottanut monella tavalla.
Omalle tarinalle omaisena ja puolisona alkaa olla taas tilaa, elämää uskaltaa
taas suunnitella vähän myös eteenpäin. Parisuhteemme on tämän myrskyn käytyämme
entistä lujemmalla pohjalla ja yhdessä selviytymisen tunne- se luo myös
turvaa. Niin monet myrskyt on koettu ettei pienet asiat kaada venettä ja jos
jokin kaataisi yhdessä taas kelluttaiisin jotenkin kuivalle maalle. Elämässä
lähes kaikki muu on mennyt uusiksi, mutta me olemme pysyneet yhdessä. Tämä ei
ole järki avioliitto-tämä on rakkautta.
Marja -vaimo
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti