Sairauden viedessä voimia kiinnittyy huomio yleensä
sairauteen itseensä ja kaikkiin niihin asioihin jotka ovat jollakin tavalla
huonosti omassa elämässä. Se on
turhauttavaa ja tuskastuttavaa huomata. Sitä seisoo kuopan pohjalla ja kaivaa
kuoppaa syvemmäksi, ei tajua katsoa ylös.
Itseään myös helposti soimaa ja piiskaa. ” En taaskaan, en
koskaan, ei tästä mitään tule, enkä jaksa.” Jokainen tuntee itsensä parhaiten
ja löytää aivan varmasti ne pahimmat kipukohtansa jotta voi iskeä niihin. Harvempi tekee rakkaimmilleen näin. Miksi
siis teet sitä itsellesi?
Jos et olisikaan sinä. Jos osaisit olla itse oma ystäväsi.
Se tyyppi joka löytää ne oikeat sanat ja kääntää vaikka väkisin kuopassa olevan
ihmisen silmät edes vilkaisemaan ylös. Jos ja jos? Kai se on edes hetkittäin
mahdollista. En minäkään tässä muuten kirjoittaisi.
Armollisuus itseään kohtaan on hyvin vaikeaa. Sairastuminen
ei laajenna armollisuutta, eikä vaali toiveikkuutta. Sairastuminen lyttää sinut
kuopan pohjalle eikä kukaan muu kuin sinä itse voi kaivaa sinua sieltä pois.
Voit siis joko tehdä kuoppaa syvemmäksi tai kehottaa itseäsi katsomaan välillä
ylös.
Kuopan reunalla sinua on auttamassa moni. Asia, ihminen,
paikka, lääkkeet, elämä, tulevaisuus, toivon näkökulma. Ennen kaikkea sinä itse
olet siellä. Tosiasia on kuitenkin se, että sinussa on paljon muuta kuin
kuopassa pyristelevä sairastunut osa.
Siellä jossain on onnellinen hetki kesämökillä, rakkaan sylissä. Siellä
on tulevat hetket ja tulevaisuus. Siellä kuopassa ei ole muuta kuin paha olla.
Pyristele siis sinnikkäästi ja vilkuile ylöspäin. Kannusta itseäsi, älä
piiskaa.
Ja kannattaa napata siitä köydestäkin kiinni jonka joku
sinne kuoppaan sinulle heittää. Ei siitä kukaan muukaan voi ottaa kiinni. Auta
itse itseäsi.
- Kati -