maanantai 11. tammikuuta 2016

Kuopan kaivaminen on liian helppoa




Sairauden viedessä voimia kiinnittyy huomio yleensä sairauteen itseensä ja kaikkiin niihin asioihin jotka ovat jollakin tavalla huonosti omassa elämässä.  Se on turhauttavaa ja tuskastuttavaa huomata. Sitä seisoo kuopan pohjalla ja kaivaa kuoppaa syvemmäksi, ei tajua katsoa ylös.  

Itseään myös helposti soimaa ja piiskaa. ” En taaskaan, en koskaan, ei tästä mitään tule, enkä jaksa.” Jokainen tuntee itsensä parhaiten ja löytää aivan varmasti ne pahimmat kipukohtansa jotta voi iskeä niihin.  Harvempi tekee rakkaimmilleen näin. Miksi siis teet sitä itsellesi?

Jos et olisikaan sinä. Jos osaisit olla itse oma ystäväsi. Se tyyppi joka löytää ne oikeat sanat ja kääntää vaikka väkisin kuopassa olevan ihmisen silmät edes vilkaisemaan ylös. Jos ja jos? Kai se on edes hetkittäin mahdollista. En minäkään tässä muuten kirjoittaisi.
Armollisuus itseään kohtaan on hyvin vaikeaa. Sairastuminen ei laajenna armollisuutta, eikä vaali toiveikkuutta. Sairastuminen lyttää sinut kuopan pohjalle eikä kukaan muu kuin sinä itse voi kaivaa sinua sieltä pois. Voit siis joko tehdä kuoppaa syvemmäksi tai kehottaa itseäsi katsomaan välillä ylös.

Kuopan reunalla sinua on auttamassa moni. Asia, ihminen, paikka, lääkkeet, elämä, tulevaisuus, toivon näkökulma. Ennen kaikkea sinä itse olet siellä. Tosiasia on kuitenkin se, että sinussa on paljon muuta kuin kuopassa pyristelevä sairastunut osa.  Siellä jossain on onnellinen hetki kesämökillä, rakkaan sylissä. Siellä on tulevat hetket ja tulevaisuus. Siellä kuopassa ei ole muuta kuin paha olla. Pyristele siis sinnikkäästi ja vilkuile ylöspäin. Kannusta itseäsi, älä piiskaa.

Ja kannattaa napata siitä köydestäkin kiinni jonka joku sinne kuoppaan sinulle heittää. Ei siitä kukaan muukaan voi ottaa kiinni. Auta itse itseäsi.  

- Kati -