Positiivinen kasvatus auttaa adoptiolasta ja hänen vanhempiaan

Adoptiolapsen tullessa perheeseen hän tuo mukanaan taustansa ja kokemuksensa. Lapsi tulee useimmiten vieraasta kulttuurista ja eri kieli-alueelta. Lapsella on lähes aina jonkinlaisia traumakokemuksia ja häiriötä kiintymyssuhteen kehittymisessä. Tuoreen tutkimuksen mukaan noin 33 % Suomeen ulkomailta adoptoiduilla lapsilla on oppimisvaikeuksia erilaisten sopeutumisvaikeuksien lisäksi. Myös adoptiovanhemmat käyvät läpi oman sopeutumisprosessin ja tarvitsevat paljon kasvatuksellista tukea, erityisesti silloin, kun lapsella on häiriökäyttäytymistä ja sopeutumisvaikeuksia perheessä, päivähoidossa ja koulussa. 

FinFami Uusimaa ry. on järjestänyt positiivisen kasvatuksen ”Ihmeelliset vuodet ” –vanhemmuusryhmiä perheille, jotka ovat adoptoineet lapsen ulkomailta. Ryhmiä on järjestetty Helsingin kaupungin adoptiotyöryhmän kanssa sekä syksyllä 2015 Pelastakaa Lapset –järjestön kanssa yhteistyössä.

Ryhmässä vanhemmat saavat positiivisen kasvatuksen keinoja. He oppivat tunnistamaan ja tiedostamaan omaa käytöstään, mallintamaan hyvää käytöstä ja toimimaan esimerkkinä lapselleen. Ryhmässä opetellaan lapsijohtoista leikkiä/toimintaa, kehumaan tehokkaasti, palkitsemaan hyvästä käytöksestä ja jättämään huono käytös huomiotta. Ryhmässä käydään läpi myös miten asetetaan tehokkaita rajoja, opetellaan käskemään tehokkaasti sekä miten käytetään tehokkaita seuraamuksia. Ryhmässä vertaistuella ja verkostoitumisella on suuri merkitys.

Edellä mainittuun positiivisen kasvatuksen vanhemmuusryhmään osallistuneille adoptioperheille järjestettiin perhepäivä Luontokeskus Haltiassa syyskuussa 2015. Perhepäivän tavoitteena oli muun muassa kerätä vanhempien kokemuksia ”Ihmeelliset vuodet” ohjelmasta ja positiivisesta kasvatuksesta. Mikä on auttanut, mitä keinoja on käytössä ja ovatko vanhemmat nähneet selkeää muutosta lapsen ja omassa käytöksessään. 

Suurimmalla osalla vanhemmista on edelleen koko ryhmästä saatu työkalupakki käytössä. He käyttävät kaikkia ryhmässä opittuja menetelmiä vaihtelevasti tarpeen mukaan. Edelleen heidän puheissaan korostui vertaistuen merkitys. Tieto ja kokemus, ettei ole yksin näiden ongelmien kanssa, on merkitykseltään suuri ja helpottaa stressiä, jota erityislapsen kassa eläminen tuo. Heidän mukaansa ryhmä on auttanut heidän perhettään parantamalla suhdetta ja vuorovaikutusta lapsen kanssa ja sen myötä on voinut ottaa käyttöön muut uudet menetelmät.

Myös nämä toiveet tulivat esille:

-          ”ajoissa tukea vanhemmuuteen” – moni kertoi joutuneensa odottamaan liian kauan ennen kuin heidän tilanteeseensa tuli apua

-          ”palvelut oikeaan aikaan”, esimerkiksi kriiseissä ja vaikeissa tilanteissa

-          ”vanhempien kuuleminen, uskotaan vanhempaa”  – joskus tarjottiin apua vaikka ei olisi sitä tarvinnutkaan, ainakaan siinä mittakaavassa ja joskus apua ei saanut, vaikka tilanne oli hälyttävä

-          ”myös esikouluopettajille ja 1. luokan opettajille koulutusta adoptio asioista”

-          ”vanhempienryhmää teini-ikäisten adoptiolasten vanhemmille”

Kiitos kaikille perheille, jotka osallistuivat perhepäivään! 

Tuula Seppänen, Liisa Hietala, Sirpa Sirvonen
Kasvun eväät –tiimi

FinFami - Uusimaa ry

Itsemurhariski ja omaisen taakka

Eilen oli kansainvälinen itsemurhien ehkäisypäivä. Helsingissä Suomen Mielenterveysseura yhdessä Surunauha ry:n kanssa järjesti fillarikulkueen ja seminaarin aiheen tiimoilta. Osallistuin työryhmäni kanssa molempiin. Tällä kertaa teemana oli erityisesti itsemurhien ehkäisy työpaikoilla. 

Koen päivän pääviestin olleen, että itsemurhat ovat ehkäistävissä, ja että yhteiskunnan ja hoitojärjestelmän toimet ovat siinä pääroolissa. Aiheesta keskusteltaessa päädytään kuitenkin aina myös siihen, että jokaisen meidän tehtävä on huomata, jos joku työyhteisössä, kaveripiirissä tai perheessä alkaa voida huonosti. Ainakin tarjota kahvikupposta ja juttuseuraa, että päästään alkuun, jos työkaverista on kyse. Ja soitetaan vaikka illalla, jos työpäivän aikana ei ehdi puhua.

Pohdin asiaa omaisyhdistyksen työntekijän näkökulmasta. En voi olla ajattelematta sitä, että omainen, eli henkilö jonka läheinen on sairastunut psyykkisesti, on usein kovin syyllisyyden tuntoinen jo siitä, että läheinen on sairastunut. Itsemurha äärimmäisenä tekona tuo luonnollisesti omaiselle valtavan syyllisyyden tunteen taakan.

Tiedän monia omaisia, jotka ”valvovat” psyykkisesti oireilevaa läheistään, koska tämä ehkä on itsemurhavaarassa. Omainen ei kestä ajatusta, että sairastunut tekisi itselleen jotain. Se tarkoittaa käytännössä usein sitä, että lomamatkalle ei voi lähteä, teatteriin ei voi mennä, puhelinta ei voi sulkea. Yölläkin voi tulla soitto, joka vaatii lähtemään läheisen luokse tai soittamaan apua hätänumerosta. Sellaisen jälkeen ei voi nukkua ja aamulla on mentävä taas töihin. Päivystäminen niin sanotusti 24/7 kuluttaa oleellisesti omaisen voimia, mutta hän kokee sen velvollisuudekseen ja ainoaksi mahdolliseksi ratkaisuksi olla sairastuneen läheisensä tavoitettavissa. Omainen kuluttaa mahdottoman tehtävän edessä omat voimansa ja on suuressa riskissa sairastua itse masennukseen.

Se tiedetään, että vakavasti masentuneella itsemurhaan johtava prosessi on usein pitkä. Mutta impulsiivisesti käyttäytyvillä esim. tunne-elämän epävakaudella oireilevilla tai päihteiden vaikutuksen alaisena olevilla itsemurhavaaran aste vaihtelee nopeasti. Miten omainen voisi tietää, milloin oireileva läheinen on kiireellisen avun tarpeessa?

Kaikki terveydenhuoltoalan ammattilaisetkaan eivät osaa kysyä potilaalta suoraan itsemurha-aikeista tai -ajatuksista. Tämä tuli puheeksi paneelikeskustelussa eilen. Panelistit toivat esiin eri näkökulmia ja kysymys: ”Oletko kenties tappamassa itsesi lähiaikoina?”, kävi joidenkin huulilla melkeinpä tragikoomisia piirteitä sisältävänä lauseena. Aiemmassa työssäni psykiatrisena sairaanhoitajana julkisen hoitojärjestelmän työntekijänä olen monesti kysynyt potilaalta: ”Onko sulla itsetuhoisia ajatuksia?”. Mielestäni sitä kysymystä ei ole vaikea esittää, jos ollaan tilanteessa, jossa puhutaan potilaan voinnista.

Jos kysymys on liian epämääräinen, toinen vastaa: ”Mitä sä tarkoitat?” Lisäkysymys: ”Onko sulla kuolemantoiveita tai halua tehdä itsellesi jotain?”, selvittää tilannetta lisää. ”Joo, no mä olen taas viillellyt” tai ”Toivoisin että auto ajaisi päälle, en varo kun menen suojatielle” tai ”Juon/syön kyllä aivan holtittomasti, kyllä se on itsetuhoista” saattaisi olla vastauksena. Toki siihenkin kysymykseen voi vastata myös: ”Kyllä, olen aikonut tappaa itseni tämän kuun viimeinen päivä”. 

Myös omaiset pohtivat sitä, että voiko omalta läheiseltään kysyä itsemurha-ajatuksista. Olen sanonut, että kyllä voi kysyä, asiasta kannattaa puhua. Saat jotain tuntumaa, voit tilanteen mukaan tarjota apuasi tai pyytää läheistäsi kertomaan asiasta hoidossaan. Mutta älä ota vastuuta läheisesi hengissä pysymisestä, koska se ei ole sinun vastuullasi.

Suomen Mielenterveysseura ojensi eilen sosiaali- ja terveysministeriön edustajalle ehdotuksen kansallisesta itsemurhien ehkäisyohjelmasta. Maailman terveysjärjestö WHO suosittelee että kaikilla jäsenmaillaan sellainen olisi. Kansallisten ohjelmien avulla on voitu selkeästi ehkäistä itsemurhia. Keinoja ovat muun muassa itsemurhaa yrittäneiden tukeminen ja auttaminen, masennuksen sekä alkoholiongelmien hyvä hoito, tuki ja apu fyysisissä sairauksissa ja elämän kriiseissä, sekä nuorten miesten syrjäytymisriskien huomiointi. (Lähde: www.mielenterveysseura.fi; Suomeen on saatava itsemurhien ehkäisyohjelma)

Viime päivinä julkisuudessa kohua herättäneet hallituksen suunnittelemat työelämän uudistukset tuovat omiin ajatuksiini selvän ristiriidan sen välillä, mitä hyvinvointiin työpaikoilla tarvittaisiin ja mitä todennäköisesti tullaan saamaan. 

Johanna Puranen

omaisten tuki- ja neuvontatyöntekijä

FinFami - Uusimaa ry

Nuorten taideryhmissä vaalitaan kollektiivista toivoa

FinFami Uusimaa ry:n MiMi –projekti on toiminut kolme ja puoli vuotta taiteen, mielenterveystyön ja nuorisotyön rajapinnoilla, tutkien ja kehittäen taidetyöskentelyn tarjoamia mahdollisuuksia ennaltaehkäisevässä mielenterveystyössä.

Nelivuotinen projekti on loppusuoralla, ja olemme jakamisen ja arvioinnin vaiheessa. Tässä viime päivinä meidän projektityöntekijöiden puheissa ja ympärillä on vilissyt runsaasti innostuksen, motivaation ja oivalluksen sanastoa. Olemme mm. perehdyttäneet mielenterveysalan ammattilaisia Omakuva N.Y.T. –prosessimenetelmään, jota projektissa on kehitetty  ja pilotoitu nuorten ryhmissä. Omakuva N.Y.T. on saamassa muodon loppuvuodesta ilmestyvässä julkaisussa. Julkaisu on luonnos menetelmästä, joka sisältää aimo ryppään vahvasti asenteellista puhetta taiteesta käsin, kohti hyvinvoinnin diskurssia.

Käsitämme hyvinvoinnin monisärmäiseksi kokonaisuudeksi joka saa eri ihmisten elämismaailmassa erilaisia tulkintoja. Kaivaudumme taiteellisen kasvuryhmän prosesseissa pintaa syvemmälle, kohti kokonaisvaltaista kokemusta, olemisen mieltä.

Mielen terveys on keskeinen käsite työssämme. Nuorten ryhmissä emme korosta mielen sairautta, huolta tai ongelmaa työtä määrittävänä alkupisteenä, vaan asetumme yhdessä erilaisten ilmiöiden tarkastelun äärelle, taiteellisesti. Mielenterveys on MiMi –projektin tulkinnoissa olemassaolon kysymys. Miten voi olla olemassa ja kenen kanssa? Millaisia suhteita itseen, maailmaan ja toiseen ihmiseen on juuri nyt rakentumassa? Nuorelle nykyhetki määrittää olemassaolon arvon. Entä jos kontaktin solmiminen on vaikeaa? Uskallanko altistaa itseni kontaktille? Entä jos ryhmässä toimiminen on lähes mahdottoman tuntuista?  Entä jos kukaan ei ymmärrä?

Taiteellisessa työskentelyssä ei ole ongelmien ratkaisun avainta tai suoraa käyttöohjetta elämän mutkien oikomiseen. Joskus työskentely tuntuu jopa absurdilta ja täysin ”asiaan kuulumattomalta”. Kyse onkin näkökulman muutoksista, prosessiin uskaltautumisesta. Taide kysyy enemmän kuin vastaa. Taiteellinen kysyminen on tasaveroista ja se sisältää empaattista uteliaisuutta josta käsin voi tutkia elämää. Sen ristiriitaisuutta. Keveyttä, raskautta. Tilaa. Aikaa. Suhdetta itseen. Suhdetta toiseen, ryhmään, yhteisöön, yhteiskuntaan…

Ohjaajina toimimme taiteellisessa kasvuryhmässä rinnalla kulkijoina, ihmettelijöinä, ja eräänlaisina ”ilmapuntareina”. Tehtävänämme on tarjota harjoitteita, jakaa työvälineitä, auttaa työskentelyn keveyden ja syvyyden säätelyssä. Lopun työn tekee ryhmä itse, nuoret ihmiset, joilla on tuhansia mahdollisuuksia erilaisiin avauksiin ja tulkintoihin. Heittäytymällä (oma-aikaisesti) epävarmuuden ja ei-tietämisen kannateltavaksi voi jonain päivänä löytää turvallisuuden tunteen syvältä itsestään, sen sijaan että etsisi sitä ulkoisen maailman rakenteista. ”Mulla on mun oma juttu. Sulla on sun oma juttu. ” Se voi kantaa niiden vähemmänkin turvallisten olosuhteiden ja aikojen ylitse.

MiMi –projektissa uskotaan kontaktin solmimisen mahdollisuuteen. Kyse on toivosta. Aina aika ja olosuhteet eivät ole otollisia kontaktille, mutta toivoa kontaktista voi ohjaaja ylläpitää ja ruokkia itsessään. Toivoa ei voi kirjata projektitavoitteisiin (vai voiko?) eikä oikein mitata. Mutta tullessaan toivo on tunnistettava, kollektiivisesti rakentava kokemus koko ryhmälle. Ehkä minä sittenkin pärjään.

MiMin ryhmäprosesseissa taiteillaan siten perimmäisten kysymysten äärellä. Omakuva on keskeneräinen, ja sellaisena pysyy. Sitä ei voi koskaan täysin ymmärtää. Koemme, että turvallisuus ja toivo syntyvätkin konktaktissa olemisen kokemuksesta, siitä että tulee nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on, keskeneräisenä ja kaikkine ristiriitaisuuksineen. Eikä se välttämättä vaadi ymmärretyksi tulemista. Joskus sellainen kokemus voi syntyä hetkessä ja joskus se voi olla pitkä prosessi.

MiMi –projekti loppuu pian. Se on ollut meille työntekijöille tärkeä matka, täynnä innostusta, mutta myös epäilystä ja ristiriitoja. Pohdiskelimme miltä se sitten tuntuu, ajatus loppumisesta. Kehossa kuplii, pyörii jokin. Mielikuvat liikkuvat irti päästämisessä, leija, ilmapallo, käden kosketus. Joku möykky. Kihelmöinti kulkee jalkoihin saakka. Onko se pelko? Ehkä vähän myös sitä. Se saattaa myös olla joku vapaus, tieto että jokin uusi alku on jo odottamassa.

Sanni Sihvola ja Ursula Hallas