Yhdistyksen työntekijät Leif Berg ja Sauli Suominen ovat
osallistuneet Helsingin yliopiston SSKH yksikön ja Tampereen yliopiston ja
Tampereen ammattikorkeakoulujen toteuttamaan 60 opintoviikon päihde- ja
mielenterveystyön oppisopimuskoulutukseen, nk. PÄMI-koulutukseen sekä
ryhmänvetäjinä että kouluttajina. Nyt keväällä 2015 päättyvä koulutus oli jo
sarjassaan toinen. Koulutettavia oli yhteensä 30. Puolet osallistujista oli
Helsingistä ja toinen puoli Tampereen alueelta.
Koulutus sai osallistujilta hyvät palautteet. Ilman
yhdistyksen työntekijöitä palaute ei olisi ollut näin myönteistä. Tämä näkyy
selvästi koulutettavien palautteissa. Tässä blogissa pohdimme käytännön
osaamisen ja teoreettisen tiedon yhdistämistä, joka erityisesti Suomessa
vaikuttaa olevan vaikeaa.
Akateemisia oppilaitoksia on kritisoitu erityisesti siitä,
että ne eivät useinkaan onnistu muovaamaan teoriatiedosta oppilaan käytännön
osaamista vahvistavaa taitoa. Syyn on arveltu johtuvan siitä, että kaikki
oppilaitokset lähinnä uusivat omaa osaamistaan, siis kriittiseen tutkimukseen
suuntautuvaa perinnettä. Ammattikorkeakouluilla lienee myös vahva intressi
tähän suuntaan. Tarkoituksena on yliopistomaailmalle osoittaa, että tutkimus on
hallussa ja sitä kehitetään koko ajan eteenpäin.
Ammattikorkeakoulujen englanninkielisestä lyhenteestä voisi
kuitenkin saada kuvan hyvinkin käytännön läheisestä osaamisen korostamisesta.
Nimihän korostaa tiedon ja tieteen sovellettavuutta ja käytäntöä. Pohjoismaista
erityisesti Suomessa suuntautuminen tieteeseen ja tutkimukseen on opetuksessa
vahvaa.
Samaan aikaan jokainen tietää, ettei mikään paremmin palvele
käytännön osaamista kuin hyvä teoria. Miksi kuitenkin usein on niin, että
käytännön tiedon osaamista ei Suomessa kuitenkaan oikein osata arvostaa?
Opiskelijoiden eteen voidaan marssittaa luennoitsija, joka ikään kuin kaataa
opetuksensa oppilaiden niskaan ilman kysymystä mitä tieto tarkoittaa juuri
näiden koulutettavien asiakastyötä ajatellen.
Suomessa jakaannutaan suhteellisen varhaisessa vaiheessa
joko teoriatyöhön tai käytännön työhön. Päinvastaisista yrityksistä huolimatta
näitä kahden tien kulkijoita on Suomessa suhteellisen vähän. Opit siis joko
kriittiseksi tutkijaksi tai käytännön työn tekijäksi.
Annettujen palautteiden perusteella onnistuimme yhdistämään
teoriatiedon siihen käytäntöön, jonka koulutettavat nostivat pöydälle.
Opiskelijoissa syntyi tunnistamisen tunne.
”Juuri tätä olen minäkin työssäni pohtinut”, näytti olevan monen
ajatuksena. Omien työssä havaittujen pulmien tunnistaminen, nimeäminen ja
pohtiminen johtavat yksinäisyydestä ja eristäytymisestä vapautumiseen. Tämä
puolestaan johtaa voimaatumiseen ja uusien työkäytäntöjen vahvistumiseen. Juuri
tästä syystä lähipäivien ensimmäistä teoriapäivää seuraava prosessointipäivä oli
erityisen arvostettu.
Teoriaosaamisen arvostaminen ei maassamme aina tarkoita
samaa kuin laajapohjainen monialaisen teoreettisen tiedon yhdistämisen
taitamista. Tärkeällä sijalla voi
esimerkiksi olla lääkkeiden ja niiden vaikutuksen osaaminen, ei yhä
tärkeämmälle sijalla nouseva lääkehoitoa koskeva kriittinen tieto. Potilaan
hoito voi vahvasti perustua yksilökohtaisen työn korostamiseen, vaikka perheen
ja verkoston huomioiminen on keskeisellä sijalla myös kansallisissa
asiakirjoissa. Etusija voi olla myös diagnoosien ja oireiden tunnistamisessa,
vaikka psykiatriset diagnoosit ja myös päihdediagnoosit ovat yhä selvemmin
osoittautumassa vain yhdeksi tavaksi ymmärtää poikkeavuuksia.
Me yhdistyksen työntekijät ymmärsimme oman
kouluttajaroolimme seuraavasti: Emme ole vain kriitikkoja tai vastarannan
kiiskiä. Tavoitteemme on osoittaa, että poikkeavuutta voidaan ymmärtää hyvin
eri tavoin ja ettei ainoata oikeaa tietoa ole olemassa. Juuri tämä antoi
osallistujille mahdollisuuden vahvistaa omaa näkemystään ja osaamistaan. Näin
ainakin uskomme.
Sauli Suominen