Osallistuin viime keväänä MiMi-projektin Omakuva N.Y.T
-ryhmään. Siitä on kulunut nyt noin puoli vuotta ja eräänä päivänä jäin
katselemaan ryhmässä tehtyjä töitä, jotka olin halunnut ottaa sieltä mukaani;
ensimmäistä ja viimeistä. Ensimmäinen ”kuva” on täynnä erivärisiä, sykkyrällä
olevia viivoja. Ei mitään muuta. Kamala sotku, jossa ei ole päätä eikä häntää.
Aivan kuin toisiinsa sotkeutuneet lankavyyhdet, joiden päistä ei ole mitään
tietoa. Viimeisessä kuvassa taas olen minä itse. Muiden piirtämänä. Ympärilläni
kuvaan itse lisättyjä, minulle tärkeitä asioita, joista saan voimaa. Näin
jälkeenpäin ajatellen olen onnistunut luomaan viimeiseen kuvaan yllättävänkin
positiivisen tunnelman. Kuvan katsomisesta tulee edelleen hyvä mieli, se saa
ajattelemaan mukavia asioita ja nostaa suupielet ylöspäin. Kuvassa näyttää siis
todellakin olevan niitä asioita, joista saan voimaa ja jotka herättävät
positiivisia ajatuksia. Mutta mitä näiden kahden kuvan välillä oikein tapahtui?
No vaikka mitä. Ensimmäisen kerran pelokkaasta
hiljaisuudesta viimeisen kerran lämpimiin halauksiin. Mukaan mahtui tunteita
laidasta laitaan, itsensä likoon laittamista ja toisten huomioon ottamista.
Tärkeintä oli kuitenkin se, että kaikki olivat tervetulleita, hyväksyttyjä
omine ajatuksineen ja sellaisena kuin ovat. Toiset meistä olivat puheliaampia,
toiset hiljaisempia. Toiset ujompia, toiset avoimempia. Kaikkien meidän taustat
olivat myös erilaiset. Yksi oli kotoisin pohjoisesta, toinen etelästä. Yksi
opiskeli maataloutta, toinen taidetta. Mutta mikä tärkeintä, kaikille riitti
kavereita eikä ketään jätetty yksin.
Mitä sitten teimme? Piirsimme, maalasimme, kirjoitimme,
luimme, puhuimme ja kuuntelimme. Liikuimme ja tanssimme, onneksi emme sentään
laulaneet. Kokeilimme Feldenkraisia. Välillä sotkimme ja ihmettelimme maailmaa
kuin lapset, välillä aikuistuimme ja hiljennyimme kuuntelemaan luentoa
minäkuvan muodostumisesta. Yhdessä hetkessä olimme puita, seuraavassa jotain
aivan muuta. Yksi minulle mieleenpainuvimmista ”tehtävistä” oli installaation
suunnittelu. Meidän oli pitänyt valmistautua kokoontumiskertaa varten ottamalla
mukaan jokin meille tärkeä esine. Noiden ja oikeastaan lähes kaikkien muiden
esineiden, jotka tilasta sillä hetkellä irti saimme, pohjalta kokosimme kaikki
omat installaatiomme. Keksimme installaatioillemme nimet ja kuvailimme niitä
muille kolmella sanalla. Kuinka hienoja ”teoksia” saimmekaan aikaiseksi niinkin
lyhyessä ajassa kuin meillä oli tehtävään käyttää. Ja kaikki aivan erilaisia,
tekijöidensä näköisiä. Yhdessä installaatiossa oli kirja, toisessa matkalaukku,
kolmannessa porakone; ”kun se nyt vaan sattui olemaan mulla repussa”.
Omien tuotoksiemme lisäksi saimme aikaan myös upeita
yhteisiä töitä. Levitimme lattialle suuren paperin, jonka ympärille kaikki
mahtuivat. Jokainen piirsi, maalasi tai kirjoitti paperille oman mielensä
mukaan ja toinen jatkoi siitä, mihin joku muu oli hetkeä aikaisemmin jäänyt.
Viimeisellä kokoontumiskerralla puhalsimme kaikki vielä kerran yhteen hiileen,
kun kokosimme kaksi kollaasia kaikista niistä töistä, jotka olimme aikaisemmin
tehneet. Kirjoitimme, piirsimme ja maalasimme lisää, leikkasimme, revimme ja liimasimme
palaset takaisin yhteen. Tuhosimme vanhaa luodaksemme taas jotain uutta. Nämä
kollaasit olivat jopa jonkin aikaa esillä Mental Health Art Weekin yhteydessä.
Koko rupeaman huipensi yhteinen matka Tallinnaan, Viron
taidemuseo Kumuun. Vaikka matkassa ei ihan koko ajan purjehdittukaan leppeässä
myötätuulessa, jäi se silti mieleeni yhtenä parhaista ryhmämatkoista, jonka
olen koskaan tehnyt. Mukavaa seuraa, rento meininki, mahtava ilma ja kaikesta
huolimatta iloinen fiilis olivat ainakin itselläni mukana koko päivän ajan. Ja
mikä parasta, mitään ei tarvinnut enää tässä vaiheessa jännittää tai pelätä.
Sai olla juuri sellainen kuin on, ei tarvinnut tuntea itseään ulkopuoliseksi
eikä muiden huomioiminen tuntunut pakotetulta vaan ihan luonnolliselta asialta.
Harmi vain, että kaikki hauska ja mukavakin loppuu aikanaan.
Tallinnan matkan lisäksi puhuimme ryhmässä toisestakin
matkasta, matkasta, jonka teemme kaikki yhdessä. Matkasta, jolla on alku ja
loppu, vaikka se ei välttämättä suuntaudukaan paikasta A paikkaan B. Jokainen
meistä, ryhmän jäsenistä, on aloittanut oman matkansa jo paljon ennen ryhmään
liittymistä ja jatkanut omaa matkaansa ryhmän jälkeen, mutta siitä huolimatta
tai ehkä juuri siitä johtuen, on ollut todella antoisaa taittaa matkaa hetki
yhdessä muiden ryhmään kuuluneiden kanssa. Palatkaamme vielä lopuksi alussa
esitettyyn kysymykseen siitä, mitä matkan aikana sitten oikein tapahtui. Siihen
en osaa vastata, en todellakaan tiedä. Mutta siitä olen varma, että jotain
tapahtui. Tapahtui paljonkin. Ja se kaikki on ollut hyvää. Toivottavasti saan
vielä joskus kulkea yhtä antoisia ja mielenkiintoisia matkoja yhtä mielenkiintoisessa
seurassa!
-Heidi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti