Matkani Omakuva N.Y.T. -ryhmässä

Osallistuin viime keväänä MiMi-projektin Omakuva N.Y.T -ryhmään. Siitä on kulunut nyt noin puoli vuotta ja eräänä päivänä jäin katselemaan ryhmässä tehtyjä töitä, jotka olin halunnut ottaa sieltä mukaani; ensimmäistä ja viimeistä. Ensimmäinen ”kuva” on täynnä erivärisiä, sykkyrällä olevia viivoja. Ei mitään muuta. Kamala sotku, jossa ei ole päätä eikä häntää. Aivan kuin toisiinsa sotkeutuneet lankavyyhdet, joiden päistä ei ole mitään tietoa. Viimeisessä kuvassa taas olen minä itse. Muiden piirtämänä. Ympärilläni kuvaan itse lisättyjä, minulle tärkeitä asioita, joista saan voimaa. Näin jälkeenpäin ajatellen olen onnistunut luomaan viimeiseen kuvaan yllättävänkin positiivisen tunnelman. Kuvan katsomisesta tulee edelleen hyvä mieli, se saa ajattelemaan mukavia asioita ja nostaa suupielet ylöspäin. Kuvassa näyttää siis todellakin olevan niitä asioita, joista saan voimaa ja jotka herättävät positiivisia ajatuksia. Mutta mitä näiden kahden kuvan välillä oikein tapahtui?

No vaikka mitä. Ensimmäisen kerran pelokkaasta hiljaisuudesta viimeisen kerran lämpimiin halauksiin. Mukaan mahtui tunteita laidasta laitaan, itsensä likoon laittamista ja toisten huomioon ottamista. Tärkeintä oli kuitenkin se, että kaikki olivat tervetulleita, hyväksyttyjä omine ajatuksineen ja sellaisena kuin ovat. Toiset meistä olivat puheliaampia, toiset hiljaisempia. Toiset ujompia, toiset avoimempia. Kaikkien meidän taustat olivat myös erilaiset. Yksi oli kotoisin pohjoisesta, toinen etelästä. Yksi opiskeli maataloutta, toinen taidetta. Mutta mikä tärkeintä, kaikille riitti kavereita eikä ketään jätetty yksin.

Mitä sitten teimme? Piirsimme, maalasimme, kirjoitimme, luimme, puhuimme ja kuuntelimme. Liikuimme ja tanssimme, onneksi emme sentään laulaneet. Kokeilimme Feldenkraisia. Välillä sotkimme ja ihmettelimme maailmaa kuin lapset, välillä aikuistuimme ja hiljennyimme kuuntelemaan luentoa minäkuvan muodostumisesta. Yhdessä hetkessä olimme puita, seuraavassa jotain aivan muuta. Yksi minulle mieleenpainuvimmista ”tehtävistä” oli installaation suunnittelu. Meidän oli pitänyt valmistautua kokoontumiskertaa varten ottamalla mukaan jokin meille tärkeä esine. Noiden ja oikeastaan lähes kaikkien muiden esineiden, jotka tilasta sillä hetkellä irti saimme, pohjalta kokosimme kaikki omat installaatiomme. Keksimme installaatioillemme nimet ja kuvailimme niitä muille kolmella sanalla. Kuinka hienoja ”teoksia” saimmekaan aikaiseksi niinkin lyhyessä ajassa kuin meillä oli tehtävään käyttää. Ja kaikki aivan erilaisia, tekijöidensä näköisiä. Yhdessä installaatiossa oli kirja, toisessa matkalaukku, kolmannessa porakone; ”kun se nyt vaan sattui olemaan mulla repussa”. 

Omien tuotoksiemme lisäksi saimme aikaan myös upeita yhteisiä töitä. Levitimme lattialle suuren paperin, jonka ympärille kaikki mahtuivat. Jokainen piirsi, maalasi tai kirjoitti paperille oman mielensä mukaan ja toinen jatkoi siitä, mihin joku muu oli hetkeä aikaisemmin jäänyt. Viimeisellä kokoontumiskerralla puhalsimme kaikki vielä kerran yhteen hiileen, kun kokosimme kaksi kollaasia kaikista niistä töistä, jotka olimme aikaisemmin tehneet. Kirjoitimme, piirsimme ja maalasimme lisää, leikkasimme, revimme ja liimasimme palaset takaisin yhteen. Tuhosimme vanhaa luodaksemme taas jotain uutta. Nämä kollaasit olivat jopa jonkin aikaa esillä Mental Health Art Weekin yhteydessä.

Koko rupeaman huipensi yhteinen matka Tallinnaan, Viron taidemuseo Kumuun. Vaikka matkassa ei ihan koko ajan purjehdittukaan leppeässä myötätuulessa, jäi se silti mieleeni yhtenä parhaista ryhmämatkoista, jonka olen koskaan tehnyt. Mukavaa seuraa, rento meininki, mahtava ilma ja kaikesta huolimatta iloinen fiilis olivat ainakin itselläni mukana koko päivän ajan. Ja mikä parasta, mitään ei tarvinnut enää tässä vaiheessa jännittää tai pelätä. Sai olla juuri sellainen kuin on, ei tarvinnut tuntea itseään ulkopuoliseksi eikä muiden huomioiminen tuntunut pakotetulta vaan ihan luonnolliselta asialta. Harmi vain, että kaikki hauska ja mukavakin loppuu aikanaan.

Tallinnan matkan lisäksi puhuimme ryhmässä toisestakin matkasta, matkasta, jonka teemme kaikki yhdessä. Matkasta, jolla on alku ja loppu, vaikka se ei välttämättä suuntaudukaan paikasta A paikkaan B. Jokainen meistä, ryhmän jäsenistä, on aloittanut oman matkansa jo paljon ennen ryhmään liittymistä ja jatkanut omaa matkaansa ryhmän jälkeen, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen, on ollut todella antoisaa taittaa matkaa hetki yhdessä muiden ryhmään kuuluneiden kanssa. Palatkaamme vielä lopuksi alussa esitettyyn kysymykseen siitä, mitä matkan aikana sitten oikein tapahtui. Siihen en osaa vastata, en todellakaan tiedä. Mutta siitä olen varma, että jotain tapahtui. Tapahtui paljonkin. Ja se kaikki on ollut hyvää. Toivottavasti saan vielä joskus kulkea yhtä antoisia ja mielenkiintoisia matkoja yhtä mielenkiintoisessa seurassa! 

-Heidi

Sanoista tekoihin

”Isä, miksi olet väsynyt? Mitä lapsi voi tehdä, jos kotona on vaikeaa? Äiti, miksi olet niin vihainen kun olet väsynyt?”

Tämän kaltaisia kysymyksiä lapset esittävät vanhemmilleen järjestämällämme perhekurssilla sekä Vertti – vertaisryhmässä. Sekä perhekurssi että Vertti – ryhmä on tarkoitettu perheille tilanteessa, kun vanhemmalla on mielenterveyden ongelmia ja perheessä on kouluikäisiä lapsia. Perhekurssi- ja Vertti – vertaisryhmätyöskentelyssä koskettavimpia tilanteita ovat kyselytunnit, jotka järjestetään yleensä loppuvaiheessa työskentelyä. Kyselytunnilla olemme yhdessä vanhempien kanssa vastaamassa lasten oman ryhmäprosessin aikana esiinnousseisiin kysymyksiin. Vanhemmat ovat yhdessä ohjaajien kanssa miettineet, mikä on tarkoituksenmukainen ja riittävä vastaus kuhunkin kysymykseen. Usein vanhemmat ja työntekijät ovat liikuttuneita, yllättyneitäkin lasten esittämistä kysymyksistä. Kyselytunnilla lapset ovat intensiivisen kiinnostuneita vanhempien vastauksista ja tilanteeseen liittyvästä keskustelusta. Yksi kyselytunti ei riitä, tavoitteena onkin antaa vanhemmille välineitä keskustella lastensa kanssa myös vaikeista asioista ja rohkaista lapsia puhumaan, ottamaan mieltään askarruttavia kysymyksiä esille myös kotiin palattua. Kyselytunti toimii parhaimmillaan keskustelun avauksena, tilanteena, jossa perheellä on mahdollisuus oppia omaa tapaansa käsitellä vaikeitakin teemoja, joita vanhemman sairauteen usein liittyy.

Perjantaina 9.10. vietetään valtakunnallista mielenterveysomaisten päivää. Päivän teemana ovat lapset ja nuoret teemalla ”Mieletön mahdollisuus on nyt.” FinFami - Uusimaa on jo vuosia omassa toiminnassaan halunnut nostaa esille lapsiomaisten huomioimisen. Valitettavan usein vanhemmat kokevat jäävänsä vähälle tuelle kysymystensä, sekä syyllisyyden- ja riittämättömyydentunteensa kanssa. Miten tukea lasta kun omat voimavarat ovat koetuksella?

Huolestuneena ja hieman turhautuneenakin olen seurannut hallitusohjelman säästölinjauksia, jotka kohdistuvat lapsiperheisiin. Näitä ovat mm. suunnitelmat päivähoito-oikeuden rajaamisesta, päivähoidon ryhmäkokojen suurentamisesta sekä koulutukseen suunnitellut säästöt. 1990 -luvun laman aikana monet leikkaukset kohdistuivat nimenomaan lapsiin ja lapsiperheisiin. Vaikka peruutuspeiliin katsominen ei lähtökohtaisesti ole tarkoituksenmukaista eikä välttämättä vie asioita eteenpäin, tässä yhteydessä olisi toivottavaa, että palauttamalla mieleen esim. 1990 – luvun laman vaikutuksia, ymmärrettäisiin, mitä ei ainakaan kannata tehdä. Samojen virheiden toistaminen ei ole järkevää eikä taloudellista. Lastenpsykiatri Tytti Solantaus otti mielipidekirjoituksessaan ”Lapsille kuuluu lapsuus myös talouskriisissä” kantaa jo nykyisen talouskriisin alkuvaiheessa alkuvuodesta 2009: ”Päättäjillä on ratkaiseva merkitys. Huolehtimalla päivähoidosta ja koulusta luodaan pohja työntekijöiden ja vanhempien mahdollisuuksille tukea lapsia. Päivähoidon ja koulun työ perustuu läsnä olevaan aikuisuuteen, eikä siitä voida tinkiä. Yhteisöllisyydestä on puhuttu paljon, nyt on aika toimia.”

FInFami - Uusimaan lapsiperhetyössä pyritään tukemaan vanhemmuutta ja perheiden tilannetta. Usein psyykkisesti oireileva vanhempi on huolissaan omasta jaksamisestaan mutta ennen kaikkea lastensa pärjäämisestä. Psyykkinen sairaus ei tee vanhemmasta huonoa vanhempaa, joskus tilanne saattaa sairauden ja muiden kuormittavien tekijöiden, mukaan luettuna taloudelliset vaikeudet, muodostua ylivoimaiseksi. Tutkimuksissa on todettu, että tilanteessa, jossa vanhemmuutta kuormittaa esimerkiksi vanhemman psyykkinen sairaus, myös lasten riski sairastua psyykkisesti on kohonnut. Olennainen ja tärkeämpi on kuitenkin tieto siitä, että tukemalla lasten hyvää kehitystä ja vanhemmuutta voidaan ongelmia ennaltaehkäistä. Kodin lisäksi lapselle tärkeitä kehitysympäristöjä ovat mm. päiväkoti ja koulu. Sen vuoksi näissä kehitysympäristöissä toteutuva vuorovaikutus ja toiminta ovat parhaimmillaan tukemassa lapsen kehitystä silloinkin kun kotona on vaikeaa. Myös vanhemmat tarvitsevat tukea muilta aikuisilta, lähiverkostoltaan, päiväkodin työntekijöiltä, opettajilta - eivät syyllistämistä tai häpeän vahvistamista - nämä tunteet kun ovat mielenterveyden pulmista kärsiville vanhemmille valitettavan tuttuja ja kovin kuormittavia. Parhaimmillaan yhteistyö muiden kasvattajien kanssa on tukemassa vanhemmuutta ja ennaltaehkäisemässä lasten ongelmia. Usein ratkaisut ovat lähempänä kuin aavistammekaan.

Ennaltaehkäisyn taloudellisenkin hyödyn ymmärtävät kaikki, myös päättäjät. Siksi on vaikea ymmärtää riskien kasvattamista taloudellisin perustein. Eihän jätetä perheitä oman onnensa (tai onnettomuutensa) nojaan? Voitaisiinko jo vihdoin siirtyä sanoista tekoihin?

Olli Rauhala

lapsiperhetyöntekijä

Omaisten tuki ja neuvonta

FinFami – Uusimaa ry