maanantai 7. syyskuuta 2015

Nuorten taideryhmissä vaalitaan kollektiivista toivoa


FinFami Uusimaa ry:n MiMi –projekti on toiminut kolme ja puoli vuotta taiteen, mielenterveystyön ja nuorisotyön rajapinnoilla, tutkien ja kehittäen taidetyöskentelyn tarjoamia mahdollisuuksia ennaltaehkäisevässä mielenterveystyössä.

Nelivuotinen projekti on loppusuoralla, ja olemme jakamisen ja arvioinnin vaiheessa. Tässä viime päivinä meidän projektityöntekijöiden puheissa ja ympärillä on vilissyt runsaasti innostuksen, motivaation ja oivalluksen sanastoa. Olemme mm. perehdyttäneet mielenterveysalan ammattilaisia Omakuva N.Y.T. –prosessimenetelmään, jota projektissa on kehitetty  ja pilotoitu nuorten ryhmissä. Omakuva N.Y.T. on saamassa muodon loppuvuodesta ilmestyvässä julkaisussa. Julkaisu on luonnos menetelmästä, joka sisältää aimo ryppään vahvasti asenteellista puhetta taiteesta käsin, kohti hyvinvoinnin diskurssia.

Käsitämme hyvinvoinnin monisärmäiseksi kokonaisuudeksi joka saa eri ihmisten elämismaailmassa erilaisia tulkintoja. Kaivaudumme taiteellisen kasvuryhmän prosesseissa pintaa syvemmälle, kohti kokonaisvaltaista kokemusta, olemisen mieltä.

Mielen terveys on keskeinen käsite työssämme. Nuorten ryhmissä emme korosta mielen sairautta, huolta tai ongelmaa työtä määrittävänä alkupisteenä, vaan asetumme yhdessä erilaisten ilmiöiden tarkastelun äärelle, taiteellisesti. Mielenterveys on MiMi –projektin tulkinnoissa olemassaolon kysymys. Miten voi olla olemassa ja kenen kanssa? Millaisia suhteita itseen, maailmaan ja toiseen ihmiseen on juuri nyt rakentumassa? Nuorelle nykyhetki määrittää olemassaolon arvon. Entä jos kontaktin solmiminen on vaikeaa? Uskallanko altistaa itseni kontaktille? Entä jos ryhmässä toimiminen on lähes mahdottoman tuntuista?  Entä jos kukaan ei ymmärrä?

Taiteellisessa työskentelyssä ei ole ongelmien ratkaisun avainta tai suoraa käyttöohjetta elämän mutkien oikomiseen. Joskus työskentely tuntuu jopa absurdilta ja täysin ”asiaan kuulumattomalta”. Kyse onkin näkökulman muutoksista, prosessiin uskaltautumisesta. Taide kysyy enemmän kuin vastaa. Taiteellinen kysyminen on tasaveroista ja se sisältää empaattista uteliaisuutta josta käsin voi tutkia elämää. Sen ristiriitaisuutta. Keveyttä, raskautta. Tilaa. Aikaa. Suhdetta itseen. Suhdetta toiseen, ryhmään, yhteisöön, yhteiskuntaan…

Ohjaajina toimimme taiteellisessa kasvuryhmässä rinnalla kulkijoina, ihmettelijöinä, ja eräänlaisina ”ilmapuntareina”. Tehtävänämme on tarjota harjoitteita, jakaa työvälineitä, auttaa työskentelyn keveyden ja syvyyden säätelyssä. Lopun työn tekee ryhmä itse, nuoret ihmiset, joilla on tuhansia mahdollisuuksia erilaisiin avauksiin ja tulkintoihin. Heittäytymällä (oma-aikaisesti) epävarmuuden ja ei-tietämisen kannateltavaksi voi jonain päivänä löytää turvallisuuden tunteen syvältä itsestään, sen sijaan että etsisi sitä ulkoisen maailman rakenteista. ”Mulla on mun oma juttu. Sulla on sun oma juttu. ” Se voi kantaa niiden vähemmänkin turvallisten olosuhteiden ja aikojen ylitse.

MiMi –projektissa uskotaan kontaktin solmimisen mahdollisuuteen. Kyse on toivosta. Aina aika ja olosuhteet eivät ole otollisia kontaktille, mutta toivoa kontaktista voi ohjaaja ylläpitää ja ruokkia itsessään. Toivoa ei voi kirjata projektitavoitteisiin (vai voiko?) eikä oikein mitata. Mutta tullessaan toivo on tunnistettava, kollektiivisesti rakentava kokemus koko ryhmälle. Ehkä minä sittenkin pärjään.

MiMin ryhmäprosesseissa taiteillaan siten perimmäisten kysymysten äärellä. Omakuva on keskeneräinen, ja sellaisena pysyy. Sitä ei voi koskaan täysin ymmärtää. Koemme, että turvallisuus ja toivo syntyvätkin konktaktissa olemisen kokemuksesta, siitä että tulee nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on, keskeneräisenä ja kaikkine ristiriitaisuuksineen. Eikä se välttämättä vaadi ymmärretyksi tulemista. Joskus sellainen kokemus voi syntyä hetkessä ja joskus se voi olla pitkä prosessi.

MiMi –projekti loppuu pian. Se on ollut meille työntekijöille tärkeä matka, täynnä innostusta, mutta myös epäilystä ja ristiriitoja. Pohdiskelimme miltä se sitten tuntuu, ajatus loppumisesta. Kehossa kuplii, pyörii jokin. Mielikuvat liikkuvat irti päästämisessä, leija, ilmapallo, käden kosketus. Joku möykky. Kihelmöinti kulkee jalkoihin saakka. Onko se pelko? Ehkä vähän myös sitä. Se saattaa myös olla joku vapaus, tieto että jokin uusi alku on jo odottamassa.

Sanni Sihvola ja Ursula Hallas













Ei kommentteja:

Lähetä kommentti