Itsemurhariski ja omaisen taakka

Eilen oli kansainvälinen itsemurhien ehkäisypäivä. Helsingissä Suomen Mielenterveysseura yhdessä Surunauha ry:n kanssa järjesti fillarikulkueen ja seminaarin aiheen tiimoilta. Osallistuin työryhmäni kanssa molempiin. Tällä kertaa teemana oli erityisesti itsemurhien ehkäisy työpaikoilla. 

Koen päivän pääviestin olleen, että itsemurhat ovat ehkäistävissä, ja että yhteiskunnan ja hoitojärjestelmän toimet ovat siinä pääroolissa. Aiheesta keskusteltaessa päädytään kuitenkin aina myös siihen, että jokaisen meidän tehtävä on huomata, jos joku työyhteisössä, kaveripiirissä tai perheessä alkaa voida huonosti. Ainakin tarjota kahvikupposta ja juttuseuraa, että päästään alkuun, jos työkaverista on kyse. Ja soitetaan vaikka illalla, jos työpäivän aikana ei ehdi puhua.

Pohdin asiaa omaisyhdistyksen työntekijän näkökulmasta. En voi olla ajattelematta sitä, että omainen, eli henkilö jonka läheinen on sairastunut psyykkisesti, on usein kovin syyllisyyden tuntoinen jo siitä, että läheinen on sairastunut. Itsemurha äärimmäisenä tekona tuo luonnollisesti omaiselle valtavan syyllisyyden tunteen taakan.

Tiedän monia omaisia, jotka ”valvovat” psyykkisesti oireilevaa läheistään, koska tämä ehkä on itsemurhavaarassa. Omainen ei kestä ajatusta, että sairastunut tekisi itselleen jotain. Se tarkoittaa käytännössä usein sitä, että lomamatkalle ei voi lähteä, teatteriin ei voi mennä, puhelinta ei voi sulkea. Yölläkin voi tulla soitto, joka vaatii lähtemään läheisen luokse tai soittamaan apua hätänumerosta. Sellaisen jälkeen ei voi nukkua ja aamulla on mentävä taas töihin. Päivystäminen niin sanotusti 24/7 kuluttaa oleellisesti omaisen voimia, mutta hän kokee sen velvollisuudekseen ja ainoaksi mahdolliseksi ratkaisuksi olla sairastuneen läheisensä tavoitettavissa. Omainen kuluttaa mahdottoman tehtävän edessä omat voimansa ja on suuressa riskissa sairastua itse masennukseen.

Se tiedetään, että vakavasti masentuneella itsemurhaan johtava prosessi on usein pitkä. Mutta impulsiivisesti käyttäytyvillä esim. tunne-elämän epävakaudella oireilevilla tai päihteiden vaikutuksen alaisena olevilla itsemurhavaaran aste vaihtelee nopeasti. Miten omainen voisi tietää, milloin oireileva läheinen on kiireellisen avun tarpeessa?

Kaikki terveydenhuoltoalan ammattilaisetkaan eivät osaa kysyä potilaalta suoraan itsemurha-aikeista tai -ajatuksista. Tämä tuli puheeksi paneelikeskustelussa eilen. Panelistit toivat esiin eri näkökulmia ja kysymys: ”Oletko kenties tappamassa itsesi lähiaikoina?”, kävi joidenkin huulilla melkeinpä tragikoomisia piirteitä sisältävänä lauseena. Aiemmassa työssäni psykiatrisena sairaanhoitajana julkisen hoitojärjestelmän työntekijänä olen monesti kysynyt potilaalta: ”Onko sulla itsetuhoisia ajatuksia?”. Mielestäni sitä kysymystä ei ole vaikea esittää, jos ollaan tilanteessa, jossa puhutaan potilaan voinnista.

Jos kysymys on liian epämääräinen, toinen vastaa: ”Mitä sä tarkoitat?” Lisäkysymys: ”Onko sulla kuolemantoiveita tai halua tehdä itsellesi jotain?”, selvittää tilannetta lisää. ”Joo, no mä olen taas viillellyt” tai ”Toivoisin että auto ajaisi päälle, en varo kun menen suojatielle” tai ”Juon/syön kyllä aivan holtittomasti, kyllä se on itsetuhoista” saattaisi olla vastauksena. Toki siihenkin kysymykseen voi vastata myös: ”Kyllä, olen aikonut tappaa itseni tämän kuun viimeinen päivä”. 

Myös omaiset pohtivat sitä, että voiko omalta läheiseltään kysyä itsemurha-ajatuksista. Olen sanonut, että kyllä voi kysyä, asiasta kannattaa puhua. Saat jotain tuntumaa, voit tilanteen mukaan tarjota apuasi tai pyytää läheistäsi kertomaan asiasta hoidossaan. Mutta älä ota vastuuta läheisesi hengissä pysymisestä, koska se ei ole sinun vastuullasi.

Suomen Mielenterveysseura ojensi eilen sosiaali- ja terveysministeriön edustajalle ehdotuksen kansallisesta itsemurhien ehkäisyohjelmasta. Maailman terveysjärjestö WHO suosittelee että kaikilla jäsenmaillaan sellainen olisi. Kansallisten ohjelmien avulla on voitu selkeästi ehkäistä itsemurhia. Keinoja ovat muun muassa itsemurhaa yrittäneiden tukeminen ja auttaminen, masennuksen sekä alkoholiongelmien hyvä hoito, tuki ja apu fyysisissä sairauksissa ja elämän kriiseissä, sekä nuorten miesten syrjäytymisriskien huomiointi. (Lähde: www.mielenterveysseura.fi; Suomeen on saatava itsemurhien ehkäisyohjelma)

Viime päivinä julkisuudessa kohua herättäneet hallituksen suunnittelemat työelämän uudistukset tuovat omiin ajatuksiini selvän ristiriidan sen välillä, mitä hyvinvointiin työpaikoilla tarvittaisiin ja mitä todennäköisesti tullaan saamaan. 

Johanna Puranen

omaisten tuki- ja neuvontatyöntekijä

FinFami - Uusimaa ry