Ovatko rakenteellinen ja yksilökohtainen työ toistensa vastakohtia?

Jo kypsään ikään ehtineenä huomaa usein että vanhat tutut asiat nousevat uudestaan tapetille – usein tosin uudessa paketissa ja uusilla nimikylteillä varustettuna. Viimeksi törmäsin esim. käsitteisiin yksilökohtainen ja rakenteellinen työ eräässä sosiaalityön julkaisussa. Kirjoittajien viesti oli yksinkertainen ja selvä. Yksilötyön painottuminen on johtanut rakenteellisen työn sivuuttamiseen. Yksilökohtainen työ ja rakenteellinen työ edustavat siis kirjoittajien mukaan toistensa vastakohtia. 

Samoista asioista keskusteltiin jo 1970-luvun alussa, silloin kun itse aloitin sosiaalityön opinnot. Silloinkin ne olivat toistensa vastakohtia. Yksilökohtainen asiakastyö tarkoitti asiakkaan kanssa tehtävää työtä tavoitteena asiakkaan vahvistaminen. Silloisessa poliittisessa ilmapiirissä yksilökohtainen työ oli jotenkin leimallisen porvarillista. Yksilön ongelmat olivat seurausta yhteiskunnallisesta epätasa-arvoisuudesta, joihin rakenteellisen työn kautta pyrittiin vaikuttamaan.

Totta tietenkin on, että asiakkaiden hyväksi tehtävä työ on tällä hetkellä lähes yksinomaan yksilökohtaista työtä. Näin on siitä huolimatta, että perhekeskeisestä j verkostoyöstä on puhuttu 1970-luvulta alkaen. Dialogisessa työotteessa korostetaan suhteiden merkitystä vaikeuksien syntymisessä ja niiden voittamisessa ja Keroputaan sairaanhoitopiirin dialoginen työote mielenterveysongelmien hoitamisessa on myös kansainvälisesti katsoen arvostettua ja toimivaa. 

Mutta ovatko rakenteellinen työ ja yksilökohtainen työ toistensa vastakohtia? Minun mielestäni ne eivät ole. Kansainvälisen sosiaalityöntekijöiden liiton, IFSW:n mukaan sosiaalityön kohteena ovat vuorovaikutustilanteet ihmisen ja hänen ympäristönsä välillä. Tämän määrityksen mukaan toimitaan suhteiden tasolla, siinä missä asiakas kohtaa ympäristön tai ympäristö asiakkaan.  Tavoitteena ei ole asiakkaan muuttaminen vaan rakenteisiin vaikuttaminen.

Ruotsalainen mielenterveystyön palveluohjaus (Personligt ombud) on ilmaissut tuon vuorovaikutustasolla toimimisen vielä paremmin toteamalla, että palveluohjaus on yksilöstä lähtevää rakenteellista työtä. Toiminnassa ajatellaan, että jokaisella asiakkaalla on oma tapansa liittyä ympäristöön ja yhteiskuntaan ja yksilölliset tarpeet poikkeavat asiakkaasta toiseen. Tästä syystä tarvitaan yksilöstä lähtevää rakenteellista työtä. Asiakkaan muuttaminen ei ole toiminnan tarkoitus, mutta kun palvelut vastaavat asiakkaan tarpeita ja elämä on elämisen arvoista, tapahtuu ihme. Asiakas voimaantuu ja valtaistuu ja mitä vahvemmaksi hän tulee, sitä vähemmän hän kokee stigmatisaatiota, eli leimautumista.

Mitä jos heitettäisiin tuo vanha vastakohtiin perustuva jako rakenteellisen ja yksilökohtaisen työn välillä jo romukoppaan? Ajateltaisiin, että jokainen ihminen on yksilö erilaisine tarpeineen. Ei enää ajateltaisi, että ongelmat ovat asiakkaassa, joka on sopeutettava vallitsevaan totuuteen tai että epätasa-arvoisuudet ovat kaiken pahan alku ja juuri. Ajateltaisiin, että jokainen yrittää rakentaa itselleen hyvän ja itsenäisen elämän – silloin kun hänelle annetaan siihen mahdollisuus. Tämä ei ole mahdollista ilman yksilöstä lähtevää rakenteellista työtä! 

Sauli Suominen
VTL, perheterapeutti ja työnohjaaja
www.saulisuominen.fi

Taas joustetaan eteen ja taakse

Vaikeudet tekevät vahvemmaksi.  Se mikä ei tapa, vahvistaa.  Hyvin ärsyttäviä tokaisuja.  Suorastaan raivostuttavia.

Jos jotain olen oppinut sairaudestani, se on joustavuus, ei niinkään vahvuus. Jälleen kerran tein suunnitelmia syksyksi, elämääni varten ja jälleen kerran kaikki menee uusiksi. Heikompi jättäisi jo leikin kesken ja siirtyisi henkiseen kuolemaan kotisohvalla. Teen toki sitäkin.

Siinä sohvalla maatessa ja nukkuessa yritän raapia jotain tarkoitusta elämääni. Jonka vuoksi uskoisi, että sitten joskus saatan jaksaakin ja pystyä johonkin josta nyt jään haaveilemaan.  Jos ja kun, sitten kun, ehkä joskus. Kovin uuvuttavaa kokea kerrasta toiseen kuinka kaikki jää kesken ja tekemättä. Haluaisin kuitenkin tehdä vaikka mitä ja potentiaaliakin olisi.

Joustan joka suuntaan pääni sisällä ja pyrin hyväksymään tilanteen, taas. Jos yritän liikaa olen sairaalassa ennen joulua, taas. Jos en osaa muuttaa lennosta kaikkea elämässäni olen voimieni äärirajoilla, taas. Jos yritän väkisin jaksaa en jaksa mitään, taaskaan. Harvempi pystyy jatkuvien pettymysten ja muutosten jälkeen tekemään enää yhtään mitään. Yrittämään aina uudelleen.

Jokainen suunnitelma jonka teen on potentiaalinen epäonnistuminen. Se on tullut selväksi. Joudun jatkuvasti potkimaan itseäni eteenpäin, että rohkenen silti yrittää. Jos se sitten joskus onnistuisi. Jos ei edes yritä, ei ainakaan voi onnistua.

Mutta voi tätä toivottomuuden ja epäonnistumisen tunteen määrää, taas. Minulla oli erittäin hyvät suunnitelmat ja haaveet. Oikeasti halusin ja koin, että tämä on nyt se mun juttu. Se olisikin ollut. Aika ei vaan olekaan oikea, taaskaan. Ehkä ensi vuonna yritän, taas. Eihän tälle voi muuta kuin nauraa, taas. Otetaan sitten päivä kerrallaan, taas.

Kauniita ja joustavia päiviä jokaiselle mieleltään sairaalle. Ei se ”taas” loppujen lopuksi ole mikään maailmanloppu.  Se on vain uusi yritys ja uusi alku. Muista joustaa itseäsi ja suunnitelmiasi kohtaan, niin se pysyy sellaisena.

Kati

Rikkoutuneen mielen omaisena

Hämmennys, tunne jonka muistan lapsuudestani. Kun äitini pakkasi kaikki ruokamme jääkaapistamme kauppareissulle mukaan. Hän pelkäsi, että ne myrkytetään.

Häpeä, tunne jonka koin usein. Ruokakaupassa maksettuamme, äitini alkoi kovaan ääneen syyttämään myyjää kadonneesta juustopaketista tai mehukeitosta jota emme koskaan olleet ostaneet. Tai pankissa kun äitini alkoi ”setvimään” jotain raha-asioita huutaen pankkivirkailijalle.

Ahdistus, joka tuli kun äitini ei antanut kenenkään perheenjäsenistämme poistua kotoamme, koska kaulakoru oli varastettu. Olin lähdössä leikkipuistoon, isäni töihin ja veljeni pihalle, loppujen lopuksi koru löytyi, se oli tipahtanut patterin väliin.

Olin kahdeksan-vuotias, kun isämme pakkasi meidät lapset autoon ja muutimme pois lapsuuden kodistamme. Pahinta oli nähdä äitini hämmentynyt ja surullinen katse ikkunasta kun auto starttasi.

Minulla on aina ollut hyvä ja läheinen suhde äitini kanssa, vaikka asuimme eri osoitteissa nuoruuteni, tapasimme säännöllisesti ja minulla on vain hyviä muistoja äitini kanssa vietetyistä retkistä.

Tosin käynnit mielisairaaloissa teinivuosina ei ollut kovin mieluisia.

Kun olin alle 20-vuotias, isoveljeni alkoi oireilla. Hänet haettiin sairaalaan ja diagnoosi oli sama kuin äidilläni, skitsofrenia. En muista mitä ajattelin. Kävimme tapaamassa häntä usein, isäni oli murtunut.

Veljeni muutti takaisin lapsuuden kotiimme kun hän oli noin 16-vuotias.

Tällä hetkellä veljeni on 36, ja äitini 68-vuotias. He asuvat edelleen yhdessä.

Olen iloinen että äidilläni on seuraa veljestäni.  Äitini on todella passivoitunut eikä halua harrastaa eikä lähteä kotoansa juuri mihinkään. Mutta mieleltään äitini on rauhoittunut ja hänellä on oikein hyviä oivalluksia ja viisaita neuvoja minulle. Pientä vainoharhaa hänellä joskus on, mutta hyvin lievää siihen nähden mitä se on pahimmillaan ollut.

Joskus itken kun menen hänen luokse kylään kun katson häntä. Mutta toisaalta hänellä on rakastavat lapset, ihana koti ja taloudellisesti vakaa tilanne ja minulle hän on maailman paras äiti ja kaikkensa hän on lapsiensa eteen tehnyt.

Nyt olen 33-vuotias ja äitini edunvalvoja, saan myös omaishoidontukea. Joskus koen huonoa omaatuntoa, koska en hoida äitiäni päivittäin, mutta niin paljon olen auttanut ja parhaani yrittänyt että sallin tuon avustuksen itselleni.

Veljelläni on ongelmia alkoholin kanssa, skitsofrenia-oireita hänellä on aika vähän, hänellä on jatkuva lääkitys.  Olen todella huolissani hänen tilanteesta ja tulevaisuudesta, miten hän pärjää ilman äitiäni ja hänen taloudellista tukeaan sitten myöhemmin. Miten päihdeongelma pahentaa hänen psyykkistä ja fyysistä kuntoaan. Olen yrittänyt puhua, nalkuttaa ja rajoittaa hänen rahankäyttöään, muuhun en pysty.

Sairastuneen omaisena on todella rankkaa ja tie on loputon ja apua he tarvitsevat aina.

-Anna-