maanantai 1. kesäkuuta 2015

Sairaus, stressi ja jaksaminen

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan stressinsietokyky ei ole samanlainen kuin terveen ihmisen. Minulla sitä ei juuri ole. Koen, että stressinsietokykyni on pysyvästi alentunut. Jaksaminenkin vaihtelee. Näin ollen jokin käsittämättömän pieni asia saattaa aiheuttaa suuren reaktion.

Terveen voi olla vaikea ymmärtää tätä.  Kuinka tuskastun kohtuuttomasti postittamatta jääneestä kirjeestä. Kuinka tiskikoneen tyhjentäminen on vuoren korkuinen asia, joka ahdistaa suunnattomasti. Nämä kaksi samaan aikaan lannistaa toimintakyvyn ja koen, että on liikaa hoidettavia asioita.

Mitä tehdä? Olen ratkaissut asian lepäämällä välissä ja lähes jatkuvasti. Monta kertaa päivässä. Tyhjennän tiskikoneen yläosan ja sen jälkeen heitän pitkäkseni. Aika säälittävää? Kuinka jonkun jaksaminen voi olla näin heikkoa. No, ei se ainakaan lisää stressiä kun on antanut luvan itselleen mennä sen mukaan minkä jaksaa.  Tosin oma pää vaatii edelleen toimimaan yhtä tehokkaana kuin terve. Tämäkin on kuitenkin vähentynyt.

Siinä vaiheessa kun hoitamattomia asioita on liikaa, pysäytän itseni kokonaan ja hengittelen. Saatan itkeä, jolloin poikani tulee viereen ja sanoo ”Ota iisisti, lepää jos et jaksa.” Olen onnellisessa asemassa, perheeni ymmärtää missä mennään ja kuinka heikko heikoimmillani olen. En osaa, toimintakyky heikkenee ja asiat kaatuvat niskaan. Postittamaton kirje on postittamatta viikon ja vedän ajatusta siitä kivirekenä eteenpäin. En saa aikaan mitään, koska stressaan liikaa. Muilla on ne kymmenen asiaa, minulla tämä yksi jota en vain saa hoidettua. Stressi vie toimintakyvyn ja loogisen ajattelun.

Siinä vaiheessa kun tähän yhtälöön lisätään hypomania ja ajatuksenjuoksu, tai masennus ollaan jo ihan muissa sfääreissä. Sattuu ja lujaa. Onneksi näin ei aina ole. On vain pysyvä olemattoman pieni stressinsietokyky ja jaksamisen heikkous. On siinäkin ihan tarpeeksi sietämistä ja se pitää jatkuvasti ottaa huomioon, tuskastumiseen asti.

Kai se on sitten ihan okei jos päiväni alkaa haaveella kakun leipomisesta ja kun huomaan mitä se vaatii valtaa stressi mielen ja se siitä. Kuitenkin huomaan viimeisen kolmen vuoden aikana jaksamisen kasvaneen koko ajan, todella hitaasti, mutta suunta on oikea. Tosin lähdin siitä, että makasin sängyssä ja itkin ja huusin. Pitkälle olen päässyt, nyt siedän ne kaksi asiaa, jos muistan levätä välissä. Enkä stressaa liikaa.

Tarkemmin ajatellen teen ihan oikeita asioita. Nyt kirjoitan, vaikka koti on kaaoksessa. Kohta menen istumaan ulos koiran kanssa, vaikka asioita on hoitamatta. Stressiltä voi katkaista siivet kun sulkee silmänsä oikeilta asioilta. Minun pitäisi olla itsestäni ylpeä. Harvempi opettelee näin hienosti uudesti elämään ja punnitsemaan tapansa ja toimintansa.

-Kati-

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti