maanantai 20. huhtikuuta 2015

Ehkä sairautta ei tarvitsekaan hyväksyä?

Huolimatta järjestöjen, julkkisten ja muiden tahojen kampanjoinnista, yhteiskunnassamme ei edelleenkään ymmärretä mieleltään sairastuneita. Tilanne on kohentunut, mutta se on hyvä vasta sitten, kun uskallan halutessani kertoa kenelle vaan sairastavani kaksisuuntaista, ilman pelkoa ymmärtämättömyydestä. Sitten kun voin omalla nimellä kirjoittaa tällaisille sivuille.
Mielen sairaus on ihan tavallinen sairaus, kuten syöpä. Mielen sairaus ei tartu, eikä se tee ihmisestä tyhmää. Mielen sairaudet ovat ihan oikeita sairauksia, joihin on olemassa erilaisia hoitokeinoja. Koskaan ei tiedä kehen tämä sairaus iskee. Sinäkin voit sairastua siihen. Näitä ja muita tosiasioita hoen itselleni sekä muille.

Kun sairastuu, tulee hulluksi, menettää jotain ihmisarvostaan. Näin kokee, huolimatta siitä miten hienosti lääkäri sinulle asian selittää tai kuinka monta kertaa käyt kursseilla opiskelemassa itsehallintaa. Puolisosi saattaa ymmärtää asian paremmin, kuin sinä itse. Sinun oma sairastunut mielesi siellä huutaa, ”Olet hullu, et ole enää normaali!” 
Sain itse diagnoosin yli kymmenen vuotta sitten, sairastuin oman käsitykseni mukaan jo 1997. En edelleenkään halua hyväksyä sitä, että olen sairas. Olen itse itseni pahin vihollinen.  En halua olla mieleltäni vajaa, toimintakyvytön, sairas. Haluan olla normaali.  Olen vuosikymmeniä taistellut itseäni vastaan ja etsinyt hyväksymistä, tämän kaiken muun sairauteen liittyvän seassa. Pikkuhiljaa alan ymmärtämään, että ehkä sairautta ei pidäkään täysin hyväksyä. Ehkä se ettei hyväksy on jokin moottori, joka auttaa jaksamaan. Kapinoimaan sairautta vastaan, pyrkimään kohti olotilaa, jossa sairaus ei niin vaivaa. Ei syöpäpotilaskaan niin vaan hyväksy mahdollisesti lähestyvää kuolemaansa. Sairautta vastaan pitää taistella.

Mielen sairautta vastaan taisteleminen on sävyltään ihan omanlaistaan. Se on epäselvää pärjäämistä ja rimpuilua. Terveitä ja sairaita jaksoja, joskus molempia samaan aikaan.  Kaaosta ympärillä ja omassa mielessä. Sairastaminen on jatkuvaa tasapainon hakemista ja oikeiden keinojen etsintää. Haetaan oikeaa lääkitystä, joudutaan sairaalaan ja taas päästään kotiin. Milloin mitäkin, koko ajan, ihan joka päivä. Miten tätä jaksaisi jos lauhkeasti hyväksyisi kaiken.
Oman sairauteni hyväksyminen on sitä, että ymmärrän ehdot, joiden mukaan minun pitäisi elää. Rajoitukset, jotka kahlitsevat toimintakykyäni. Parhaimmillaan hyväksyminen näkyy siinä, että en koko ajan mieti sairauttani. Sen enempään en suostu. En allekirjoita tässä tilanteessa ajatusta ”Hyväksyä ne asiat joita ei voi muuttaa.” Minä haluan elää ja taistella sairauttani vastaan. Hyväksyn puolet, olen aina sairas. En hyväksy sitä, että minun pitäisi aina sairastaa.

-Kati

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti