Kirjoitin edellisessä bloggauksessani
rankkaa tekstiä. Suoraa ja kaunistelematonta. Nyt onkin hyvä keskittyä siihen,
että kaikesta huolimatta selviytyminen on mahdollista. Koen itseni voittajaksi, huolimatta siitä,
että olen matkan varrella itsekin sairastunut. En osaisi tukea omia lapsiani,
enkä löytäisi oikeita sanoja jos en tietäisi millaista on elää sairaan
vanhemman kanssa. Kaikelle voi löytää merkityksen. Huolimatta kaikesta mitä
olen kokenut, olen siis selviytynyt. Miten? Olen sitä itse paljon miettinyt,
sitä on minulle ihmeteltykin. Tuurillakin on ollut osuutta asiaan, mutta ei pelkästään
sillä.
Asioiden kääntäminen toisinpäin on välttämätöntä. On pakko
opetella näkemään jotakin hyvää tai edes tarkoitusta, siinä kaameudessa jota on
kokenut. Muuten katkeroituu ja jää polkemaan paikalleen. Eteenpäin eläminen ei
tarkoita sitä, että unohtaa ja peittelee. Kokemukset pitää muuttaa pienemmiksi
ja se onnistuu vain kohtaamalla kaiken. Kohtaaminen, tietynlainen tyyni
arkinenkin toteaminen ”näin tapahtui” tekee traumoista pienemmät ja antaa
mahdollisuuden keskittyä tulevaisuuteen. Ajatuksena voi olla vaikka, ”Kaikesta
kokemuksesta on hyötyä, se on minun elämääni ja vain minä voin omaa elämääni
elää.”
Kun elää äärimmäisissä oloissa, hyvät asiat korostuvat. Minulle
on jäänyt mieleen kohtaamisia. Jokainen kohtaaminen on ollut sävyltään suora,
ymmärtävä, arvostava ja lämmin. Nuori
poika lastenkodissa, joka otti kainaloon. Naapurin antama nenäliina. Aikuinen,
joka silitti päätä. Aika pieniä, mitättömän tuntuisia hetkiä. Näitä hetkiä ei
ole juuri sillä hetkellä kokenut tärkeiksi, mutta jälkeenpäin, nyt tätä
kirjoittaessa huomaa sen voiman mitä niistä on saanut.
Puhuminen jäsentää asioita ja jakaminen pienentää
pikkuhiljaa taakkaa. Vaikka en ole kertonut kenellekään kaikkea, koska kukaan
ei sitä kestäisi, olen silti puhunut ja jakanut. Minun ei tarvitse kantaa
kaikkea yksin, kukaan ei ansaitse tällaista taakkaa. Olen kuitenkin kertonut
vain sellaisille ihmisille, jotka kestävät sen. Olisi liian raskasta jakaa
asioita ja tukea samaan aikaan kuuntelijaa.
Anteeksianto edellyttää sitä, että voi olla ensin vihainen
sille, joka on tehnyt sinua kohtaan väärin. Minä en voi olla vihainen
äidilleni, koska äitini ei muista yhtään mitään. Hänen mielensä suojelee häntä.
Minä en saa ilmeisesti koskaan mahdollisuutta antaa anteeksi, koska minä en voi
olla vihainen ihmiselle, joka on syyntakeeton. Voin vain todeta itselleni, äiti
oli sairas ja on sitä edelleen. Hän ei tiennyt mitä teki. On sekin tavallaan
anteeksiantoa, mutta varmaan eniten ymmärrystä ja armeliaisuutta.
Tuuri, silläkin on ollut osuutta asiaan. Monessa kohtaa
olisi voinut käydä todella huonosti. Onko se johdatusta vai omaa sielunvoimaa,
mutta jokin on varjellut minua. Se on lohdullista ja antaa myös voimaa,
edelleen.
Eniten perspektiiviä ja ajatuksia on saanut kuitenkin
vertaistuesta. Myös sellaisesta, jota ei ole varsinaisesti edes kokenut
vertaistueksi. Minulla olisi mahdollisuus osallistua Aikuiset lapsiomaiset (ALO)
vertaistukiryhmään. Olen ollut menossa jo vuosia. En ole vielä päässyt sinne
asti, pelkkä tieto siitä, että se on olemassa, on riittänyt. Vertaistuki on
monenmuotoista ja sitä tapahtuu huomaamatta. Höpöttelen lapseni kaverin kanssa
hänen vanhempiensa erosta, omien lasteni kanssa sairaudestani tai kerron
kassajonossa kuinka jonkun tatuointi on tosi hyvännäköinen. Voit antaa ja vastaanottaa
vertaistukea monella tasolla. Tarvitaan ALO ryhmiä, mutta tarvitaan myös
tietoisuutta oman selviytymisen mahdollisuudesta. Selviytyminen löytyy arjesta.
- Kati